Aurinko lähenee jo taivaanrantaa ja näännyttävä helle haihtuu vähitellen. Taistelukin on tauonnut, jostain kaukaa vain kuuluu matala jymy, ikäänkuin maan uumenista…
Mutta apua ei tule…
Haavoitettu hevonen odottaa vieläkin. Ja hetket kuluvat vitkaan — niin vitkaan.
Silloin kuuluu aivan läheltä omituinen ääni, viserrys, joka tuntuu selittämättömän tutulta ja samalla kaukaiselta. Kuoleva hevonen makaa käsittämättä mitään, mutta kun tuo viserrys yhä jatkuu, aukaisee vihdoin vaivaloisesti silmänsä ja näkee muutamia vihreitä puita, ja niiden takana loistaa hehkuva punainen taivas…
Mitä — missä tämä on ollut ennen…? Ei — ei voi muistaa mitään…
Taas kuuluu tuo omituisen salaperäinen tuttu laulu. Se tuo mieleen joitakin epäselviä hajanaisia kuvia; vihreä haka, jonka lävitse virtaa kirkas, soliseva puro… Hän tulee, suitset kainalossa… Leipäpala kädessä… Niin, aina hän antoi makean leipäpalan, otti harjan länkien välistä, silitteli, puhui jotain ja hänen äänensä oli suloisempi kuin mikään maailmassa…
Kyllä hän nytkin tulee auttamaan.
Aurinko on painunut metsään, toisinaan kuuluu iltatuulen vieno suhina lehtipuista ja laulurastas laulaa…
Liinaharjaisen tykkihevosen revittyä ruumista ei enää tuska raatele, selkää ei enää polta, eikä jano kurista kurkkua… Hän juo parhaillaan kotihaan kirkkaasta purosta, — juo niin ahnaasti, ettei jouda hengittämään kuin silloin tällöin. Laihtunut, raadeltu kylki kohoilee niin tavattoman harvaan, harvempaan kuin koskaan ennen…