Hän kohotti hiukan harmaata, pörröistä päätään ja tuijotti eteensä verestävin silmin — niinkuin kuolemansairas eläin…
Hän katsoi katsomistaan, mutta ei käsittänyt mitään, koko maailma tuntui olevan täynnä tulta ja pauhua, joka jyskytti ruumista taukoamatta, takoi korvissa kovana ja terävän tuskallisena… Kaikki oli liian kamalaa ollakseen totta — hänen täytyi siis uneksia…
Niinpä todellakin. Vanha mies tunsi päänsä vaipuvan lyijynraskaana maata vasten ja hänen mieleensä lennähti muinoinen lapsuusajan uni: kaukana idässä leiskahtaa korkeuteen häikäisevä liekkipatsas, se leviää hirmuisena leimahduksena yli taivaanrannan — aivankuin tulinen jättiläissuuri lintu levittäsi suunnattomat siipensä. Se lähenee, lähenee täyttäen koko maailman sokaisevana, kohisevana tulimerenä… Sitten hän yhtäkkiä huomaa hengästyneenä juoksevansa äidin kanssa yli aavan, jäätyneen suon. Hän on uuvuksissaan, mutta äiti vetää kädestä kehoittaen tulemaan nopeammin, sillä heti alkaa viimeinen tuomio.
Vanha mies oli kauan omituisessa horrostilassa, kaikki on niin sekavaa. Onko hän vielä lapsi ja uneksii nyt vasta sen unen — vai onko todella tullut maailman loppu?
Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toverinsa, joka makasi maassa kädet levällään, ruumis liikahdellen raskaitten hengenvetojen mukaan. Oliko tämä sittenkin totta? Harmaapäinen mies ponnisti epätoivoisesti tylsistynyttä ajatustaan, ja muisti silloin tällöin, että he olivat juopotelleet koko viikon, ja viime päivät makailleet tällä kukkulalla, mistä oli niin mukava katsella kaupungin hyörinää… Vihdoin muisti toverin maininneen jotain sodanjulistuksestakin, mutta hän oli pitänyt sitä tyhjänä huhuna… Niin, ja toverikin oli nauraen sanonut, etteivät viholliset ainakaan tähän puistoon pääse, kyllä miljonäärin portinvartija siitä pitää huolen — eivätkä ne löydä sitä aukkoa josta he tulivat…
Ja olisiko nyt sota?
Hänen sisällään alkoi niin ankara poltto, että silmissä musteni ja hän luuli kuolevansa siihen paikkaan. Hän alkoi hätäisesti herättää toveriansa, mutta ei onnistunut: tämä oli aivankuin tainnoksissa, kasvot sinertävät ja pöhöttyneet… Silloin hän muisti mitä he olivat viimeksi juoneet ja ymmärsi, mikseivät he mistään tietäneet: he olivat maanneet tajuttomina myrkytyksestä…
* * * * *
Monen tunnin kuluttua hänen oli onnistunut saada toveri hereille. Ja nyt lojuivat he suullaan ja tylsästi tuijottelivat alas palavaan kaupunkiin.
Pohjoispuolisiin linnakkeihin satoi satamalla pommeja, mutta yhtämittaa niitä lenteli myöskin ylitse, putoillen pohjoisosaan kaameasti leiskuen ja räjähdellen… Rakennukset luhistuivat jymisten raunioiksi, leimahtivat tuleen — joka puolella syttyi yhä useampia tulipaloja, ne levenivät mahtaviksi tulijärviksi, jotka pohjoistuulen ajamina vyöryivät vastustamattomasti etelää kohden. Suunnaton savupilvi peitti näkymättömiin koko eteläpuolen kaupunkia, se näytti täyttävän puolen maailmaa. Kaikki itäänpäin johtavat kadut ja tiet olivat mustanaan pakenevia ihmisiä… Ja silloin tällöin häämöitti savupilven lävitse aurinko suurena, mustanpunaisena — niinkuin jättiläissuuri, hyytyneen veren peittämä silmä olisi sieltä katsellut näytelmää, ja välillä väsyneesti ummistunut…