Puoliyön hetki läheni, mutta kukkulalla oli kirkkaampaa kuin päivällä, ja tulen hehku paahtoi vanhain miesten kasvoja polttavana kuin tulisen jättiläisuunin hehku. Koko illan olivat pommit ja tuli tehneet hävitystä. Mutta vieläkin vapisi ilma tykkien ja leiskuvien pommiräjähdysten kaameasta jylinästä ja tulen riehunta näytti vielä kauheammalta: Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, vastustamattomana, tuhoavana tulvana vyöryi se yhä kauemmaksi etelään, niitä kaupunginosia kohden, jotka vielä olivat säästyneet… Suurin osa kaupunkia roihusi jo suunnattomana roviona, sen sakea savu peitti toisen puolen maailmaa läpinäkymättömänä, veripunaisena verhona, raskaat, matalalla kiitävät pilvet näyttivät sekaantuvan siihen ja tulisessa kajastuksessa näytti taivaskin palavan riehuvana, aaltoilevana tulimerenä… Kaukana itäisellä taivaanrannalla vain vallitsi pimeys, synkkä ja läpitunkematon — niinkuin salaperäinen, sysimusta esirippu peittäisi koko taivaanrannan…

Vanhat miehet olivat kauan katselleet palavaa kaupunkia kuin kauhusta jähmettyneinä — niinkuin kaikki olisi kamalaa painajaisunta. Mutta äkkiä he havahtuivat hätkähtäen, katsahtivat pelokkaasti ympärilleen, kuuntelivat… Oli tapahtunut jokin suuri muutos — mutta mikä, sitä he eivät voineet heti ymmärtää… Vasta hetken kuluttua käsittivät he sekavilla aivoillaan, että — pommitus oli tauonnut…

He kuuntelivat kauan ja tuo muutos vaikutti heihin omituisen tuskallisesti. Pommitus oli ikäänkuin turruttanut, huumannut heidät, tukehuttanut muut äänet — mutta nyt kuului niin kauhean paljon. Tulimeren kohina, ryske ja rätinä sekaantui kammottavaksi hirmumyrskyn pauhuksi; silloin tällöin kuului sen seasta lukemattomien kirkonkellojen kumajava hätähuuto, häipyäkseen taas luhistuvan kivirakennuksen ukkosentapaiseen jylinään tahi tulen kiihtyvään kohinaan — niinkuin hukkuvien hätähuudot häipyvät valtameren myrskyn pauhuun…

Suunnattomat pakolaisparvet olivat koko illan tulvehtineet kaupungista, peittäneet läheiset kentät ja pellot niinkuin lukemattomat jättiläissuuret heinäsirkat… Kukkulan alapuolella oleva töyräs muistutti kuhisevaa muurahaispesää — ja nyt kuului sieltä epäselvästi eksyneiden lasten epätoivoisia huutoja, äitien vaikeroivaa itkua ja loukkaantuneiden valituksia ja tuskanhuutoja… Pari kertaa kuului myös jotain heikkoa pauketta: pakolaiset yrittivät nähtävästi särkeä lujaa lankkuaitaa päästäkseen puistoon — mutta he eivät onnistuneet…

Vanha mies tuijotti jäykin katsein alas pakolaisten parveen… ja hänen sydäntään viilsi veitsen tavoin kumma tuska, kuullessaan tulen pauhusta lasten sydäntäsärkeviä, nääntyneitä ääniä… Vihdoin hänen kasvoilleen ilmestyi haikea kaipaus ja suru. Nuo äänet kuiskailivat hänelle taas niistä, joita hän ei ollut vuosikausin muistanut — jotka hän tahtoi kokonaan unohtaa…

… Hän seisoo nuoren tytön vieressä, vihittävänä… He rakastavat toisiaan… Kuluu muutamia onnellisia vuosia — heiliä on kaksi pienokaistakin. Mutta sitten tulee köyhyyttä, sairautta, kuolema vierailee kahdesti, kolmasti — ja hän on yksin… Siitä on kulunut niin monta vuotta, iäisyyttä pitempiä vuosia, mutta kaikki on hänelle samantekevää…

— Kuule, kellot… vaikenevat, — kuiskasi toinen pitkän äänettömyyden jälkeen.

Hänkin oli kuullut parin lähimmän kirkon kellojen äänen vaikenevan lyhyen ajan kuluessa, mutta ei pannut siihen mitään huomiota. Nyt näki hän taasen erään lähellä olevan kirkon jäävän tulivyöryn alle, syttyvän — kellojen soivan liekkien keskelläkin, niinkuin jokin liikkumattomaksi kahlehdittu jättiläisolento olisi jäänyt tulimereen, ja nyt huutaisi tuskasta palaessaan. Mutta kun vielä viidennet kellot vaikenivat, katsahti hän hätäisesti ympärilleen — tuntui ikäänkuin ne olisivat hukkuvien hätähuutoja, jotka vaikenevat yksi toisensa jälkeen vaipuessaan syvyyteen.

Yhtäkkiä he hätkähtäen kääntyivät ja alkoivat kauhusta jähmettyneinä tuijottaa taakseen…

Kaukaa itäpuolelta kuului kaamea, pitkäveteinen ääni, jollaista he eivät olleet koskaan kuulleet; siinä oli jotain niin pöyristyttävää, ettei sitä voinut käsittää: eniten se muistutti sanomattoman surullista, toivotonta itkua — mutta se ei ollut ihmisolentojen itkua…