Tuskallisen jännityksen vallassa he kuuntelivat ja tuijottivat pimeätä taivaanrantaa — niinkuin erämaahan eksyneet vaeltajat tuijottavat pimeyteen kuullessaan lähenevien petojen askeleita… Tuo moniääninen ulina hukkui tavantakaa tulen kohinaan, jatkuakseen hetken kuluttua entistä tuskallisempana, kaameampana…
— Mitä… mitä tuo oikein on? — kuiskasi toinen vihdoin.
— Olisivatko ne susia…?
— Ei ei — ei täällä enää susia ole…
Hetken vaitiolon jälkeen lisäsi hän kauhusta käheällä, vapisevalla äänellä…
— Vain paholaisen laulu voisi ehkä olla noin kamalaa. Ehkä niiden kuoro on tullut laulamaan tähän helvetin riemujuhlaan…?
Taas he kuuntelivat… Pitkän äänettömyyden jälkeen löi toinen otsaansa ja huudahti hämmästyneenä:
— Oo — ahaa. Ne ovat koiria.
— Eihän koirat ulvo… Jospa ne sittenkin ovat joitakin vainajain henkiä… Kuuntele nyt, siinä on jotain kamalaa, salaperäistä…
— Ei henkiä — vaan eläviä koiria… Se on kyllä kamalaa ja salaperäistäkin, että koirat, tavalliset koirat itkevät ihmisten tuhotöiden tähden… Mutta itkevätköhän ne, jotka ovat tuon hävityksen toimeenpanneet…?