— Kyllä ne ennemmin hykertelevät käsiään mielihyvästä; ovathan ne voittajia.
Hän tuijotti tulimerta tylsästä tuskasta jähmettynein katsein ja lisäsi hetken kuluttua itsekseen.
— Ei, — kyllä ihmiset ovat samanlaisia kuin perkeleetkin. Kun katsoo tuota näkyä, tuntuu mahdottomalta, että ihmiset olisivat sen toimeenpanneet.
— Kaikki on mahdollista nykyajan sodassa. Tämä on nyt sotaa ja tuo on sodan ääni. Minä huomaan nyt, että…
Hän vaikeni tyrmistyen: eräs punaisen hehkuva marmoripalatsi, johon illalla oli sattunut mörssärinpommi, liikahti omituisesti ja samassa se näytti horjahtavan, putoavan, vajoavan maan sisään… Sitten kuului ukkosentapainen jylinä ja kamalasti ulvahtaen syöksähti ilmaan valtava liekkipatsas ja punainen, rätisevä kipinäpilvi — aivankuin puhkeavan tulivuoren kidasta… Ja samassa leyhähti heidän kasvoilleen ikäänkuin jonkun tuntemattoman hirviön tulinen henkäys.
He peittivät kasvonsa käsillään kumartuen nopeasti maata vasten — ja niin he ovat kauan liikahtamatta kuin kauhun lamauttamat lapset tai metsäneläimet, jotka metsästäjän lähetessä painautuvat maahan…
Mutta yhtäkkiä kohoaa harmaa pää, vanhat kuihtuneet kasvot vääristyvät, hän katsahtaa taakseen, kuuntelee hetken hengittämättä — ja tukkii korvansa… Siitä huolimatta on hän kuulevinaan tuon mielettömän, pöyristyttävän ulinan, se tunkeutuu hänen sydämeensä hyytävänä jääpuikkona… Hänestä tuntuu ikäänkuin sotien lukemattomat mielipuolet olisi sulettu tuon kauhean, sysimustan esiripun taakse — ja he itkevät siellä ikuisessa pimeydessä.
LENTÄVÄ HIRVI.
Kello oli vasta viisi ja syysaamun synkkä pimeys näytti ympäröivän mustana muurina tuota pientä kaupunkia, jonka asemalla August vihdoinkin astui kotimaan kamaralle — pitkän tuskallisen sotavankeuden jälkeen. Kolmen tunnin kuluttua lähtisi juna kotikaupunkiin — hän saapuu tänään kotiin.
Mutta hän oli niin uupunut matkasta, ettei tuntenut mitään erikoista iloa. Hän sytytti koneellisesti paperossin ja katseli kuin unessa miten poistuvan junan punainen valo eteni yhä kauemmaksi, jyrinä heikkeni ja vihdoin ne häipyivät kokonaan etäisyyteen. Asema muuttui taas pimeäksi ja hiljaiseksi kuin autio talo, ja äänetöntä, nukkuvaa, kaupunkia ympäröi joka puolella pimeys, läpitunkemattomana, mustana kuin kuoleman syleily… Syysaamun kostea tuuli vain vinkui niin valittavasti alastomissa puissa — niinkuin olisi syleillyt niitä surullisesti itkien… Sen kylmä henkäys tunkeutui vaatteiden lävitse, saattaen hänet värisemään vilusta, ja hän astui puolihämärään odotussaliin.