August ajatteli ensin paneutua pitkäkseen penkille, mutta odotushuone oli kylmä kuin kellari. Sentähden hän päätti lähteä kävelemään kaupungille.

Hänen täytyi astella yhä nopeammin pysyäkseen lämpimänä, mutta hänen mielensä oli yhä tuon omituisen tylsyyden vallassa, toisinaan hän kulki pitkät matkat ajattelematta mitään…

Vihdoin hän havahtui kuullessaan edestäpäin mahtavaa jyrinää ja pauhua, jonka ylitse kajahteli kumea säännöllinen jyske — aivankuin tulipalon kajastus… Nyt hän muisti, että täällä oli eräs maan suurin metallisulatto ja valssilaitos.

Saapuessaan portille pysähtyi hän hämmästyneenä: vastapäätä oleva valimo leiskahti sokaisevan kirkkaaksi, valkohehkuinen metallimassa syöksyi koskena kohisten jättiläismuotteihin, valtavat höyrypilvet ja miljoonien kipunoiden räiskyvä tulisade peitti nuo mustat, häärivät olennot näkymättömiin.

August tunsi sääliä, nähdessään kirkkaasti valaistulla portilla työttömien suuren lauman. Tietysti he olivat jo monta tuntia jännityksellä odottaneet täällä sitä hetkeä, jolloin mestari tulee valitsemaan uusia niiden tilalle, jotka yövuorolla ovat sairastuneet, loukkautuneet koneissa tai ruhjoutuneet kuoliaaksi. Ja hän näki jo mielikuvituksessaan miten levottomasti miesjoukko liikahti, kun joku mestareista saapui, nuorukaiset koettivat esiintyä mahdollisimman miehekkäinä, vanhukset suoristivat köyryjä vartalojaan ja laihat, kalmankalpeat miehet koettivat muuttaa toivottoman katseensa huolettomaksi, näyttää reippailta ja voimakkailta. Ja jokainen toivoi palavasti, että mestari ottaisi juuri hänet — sillä kotona odottavat pienet nälkäiset suut…

Äkkiä alkoi tehtaan höyrypilli kamalasti ulvoa, suuret kaksoisovet aukenivat ja aivankuin jättiläissuuresta tiilimyllystä vyöryi sullottu nokinen miesjoukko mustana massana porttia kohden; Ja siitä kuului kummaa kalinaa — aivankuin lukemattomien jalkarautojen kalsketta.

Kulkueen alkupuoli oli jo ehtinyt ulos portista, kun ilmaa viilsi yhtäkkiä kammottava, eläimellinen ääni ja sitä seurasi rautojen helske, ikäänkuin vaarasta varottaen. Joukko pysähtyi, rautojen helinä ja raivoisat huudot yhtyivät, sekaantuivat kiihtyen sanoin kuvaamattomaksi pauhuksi, ja vihdoin eroitti siitä muutamia yksityisiä käheitä huutoja.

— Mitä te teette täällä?

— Konnat! Te vaanitte leipäämme.

— Lyökää niitä kirottuja!