Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina istuimiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.
— Pistooli pois!
Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samalla kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin hypnotisoituna.
— Mitä sinä nauroit…? Mitä sinä tarkoitat…? — kysyi tukehtuneella äänellä lihava mies.
— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista… mutta nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat ehdotuksensa tehneet.
— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan, etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat yhä useampiin ja…
Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:
— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin uskovampi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.
Kuului hermostunutta, pilkallista naurua; se näytti koskevan ehdotuksen tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen uhman, ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.
— Eipä taida olla sinullakaan.