— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan "rohkeista teoista", — huomautti eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs toinen, joka on niistä aina puhunut!
— No, ei siis ole kenelläkään mitään varmaa…
— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella, tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.
Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui purevasti:
— Sepä hauskaa… että edes yhdellä on, — ja kai se keino kuitenkin on varma — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin hajoittamiseen…?
— En!
Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:
— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle…
Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin leijonan katseen sanotaan lumoavan…
— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.