— On — minulla on siihen keino… Toistakymmentä vuotta olen sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis…
Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin ja, hymyillen salaperäistä hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:
— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja…
Tuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut ihminen… Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäsi otsaansa ja äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.
Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:
— Onko se todellakin mahdollista…? Tuo pallo…
— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden menetin kätenikin siinä. Mutta minä olen myöskin varma, että räjähdysainekysymys on siinä kehitetty huippuunsa. Tämän pallon sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin pommilla.
Maksimin kasvoissa välähti jotain kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa lisäsi:
— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää kaiken ympärillään.
Sama painostava äänettömyys.