— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä, soinnuton ääni.
— Tahtovatko kaikki sen kuulla?
— Tahdomme! Tahdomme!
— Onko se tarpeen…? — kysyi joku epäröiden.
— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä provokaattoriksi. Minä tiedän, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia… Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen tiedän…
Maksim vaikeni hetkiseksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä mykkinä ikäänkuin näkisivät ensikerran.
— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi rakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä — epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on vierellä vihamielinen petturi… Mutta viha, samasta syystä syntynyt viha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän…
— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä, tukehtunut ääni.
Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin sormellaan lausui hitaasti ja läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:
— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi, Nikolai…? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken näytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan…?