Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia. Lopuksi hän selitti lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa pääkohdat.
— Mutta mistä saadaan ilmailijoita? — kuului taas levoton ääni.
Maksim vastasi tyynesti:
— Samassa maassa on kouluutettu kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit kaikkeen.
Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Andrei käheästi:
— Mutta… onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan…?
— Jos te vain tahdotte?
Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella ettei sitä voinut epäillä — se oli siis totta.
Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useimmille tämä yö oli heidän elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa, ja sitten muuttuu kaikki: suurenmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia, ja yhtäkkiä oli heidän hallussaan noin suunnaton voima. Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini…
Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon? — kuvastui toverien katseissa. — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa: kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei mikään ole mahdotonta…? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta, ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan kuolla — ja se on hänen ansionsa…