Yhä useamman tehtaan torvet ulvoivat vaativasti, hämärä hälveni vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Nokisina ja unisina, laihoilla kasvoillaan kärsimyksen ja vihan ilme astelivat he nopeasti ja konemaisesti eteenpäin työpaikkojansa kohden. Heitä meni tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa — kuului vaan puukenkien ja raudoitettujen saappaiden pauke kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja keskikatua marssivat suuret sotilaspatrullit, kiväärit täysissä panoksissa. Sotamiehet vilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, uhkaaviin työmiesjoukkoihin.
II.
Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa. Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulet ja pyysi asuntonsa emännän keittämään teetä.
Sitten aukasi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Yhdessä oli kaksi nuorta ylioppilasta, — hän ja hänen nuorempi veljensä. Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa tähden… hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli kuollut surusta…
Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti hän eteensä kirjoituspöydälle.
Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot kalpeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen elävänä niinkuin muinoin.
Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo, näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään, ja huomattuaan esille otetut valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä. Ja muistopäivä se olikin… Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa — ja muisteli… Nykyisyys haihtui pois epämääräisenä — hän aivankuin eli uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?
Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön flyygelin ääreen.
Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain tavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!
Hän oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut, siinä kuvastui selittämättömän suuri suru — niin kuin sadattuhannet ihmiset olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla jähmettynyt tuska…