Maksim seurasi hänen soittoaan koko olemuksellaan aivankuin lumottuna. Ei hän keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki hän muutaman kyyneleen vierivän hienoa kalvennutta poskea myöten. Ja kun hän lopetti, olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa, — ei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon tyttö oli tehnyt.
Eräältä tuttavalta sai hän tietää, että tyttö oli erään kenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden. — Tuttava esitti hänet tytölle — ja he keskustelivat koko illan.
Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän muisti, että hän rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä…
Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja ennen luopunut kaikista onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä kivikovaksi — Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen voisi toivoakaan, että tuo nuori kaunotar rakastaisi häntä.
Ja kuitenkin hän toivoi.
Niin eli hän tuskassa, toivossa, ja epätietoisuudessa useita kuukausia.
Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas hän epäili…
Mutta eräänä iltana ei hän voinut enää pidättää itseään, hän ei voinut enää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman äänensä puhuvan jotain sellaisesta röyhkeydestä että hän, tuollainen raajarikko, rohkeni toivoa.
Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneesen käteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:
— Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt… Minä rakastan sinua…
Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli heidän ensimmäinen suutelonsa.