On yö. Koppi on pimeä kuin hauta… Ja kammottavan hiljaista — joskus vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa kuuluvinaan tukehtunut itku…

Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon… Hän näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei hän tunnusta… Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkillä kuulusteluilla… Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi inhottavassa aikeessaan…

Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä… ajatellessaan tulevaa yötä… Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee apua — turhaan… Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei kuulu vihlovinkaan hätähuuto… ei mikään…

Tulee iltapäivä, — tulee ilta, — tulee yö. Ja hänen hento, hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin, hiilimustassa kolkossa kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen ruumiinsa värisee ja vavahtelee, hän huutaa apua — turhaan… Sokean lailla käsillään hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin ovelle, satuttaa kätensä sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa raskaasti, kääntyy… avuton kuin vangittu lintu häkissä… Ja taas hän istuu vuoteellaan, tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä pidättäen… Ja tuollaista kestää niin kauan, kauan…

Maksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen otsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen miehen hiipivän koppiin… kuulee oven narinan, hiipivät askeleet… ja rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen valossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät… Hän kirkasee — ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö Marien kimppuun… ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän hätähuudon…

Maksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu villipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana kuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen, aivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa muinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä, terävällä… Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii käheästi, hän koettaa ajatella muuta — turhaan. Hirvittävän elävänä näkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon värisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen ajatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt lintu, ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia yksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa… Hän näkee jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan hiilimustassa pimeydessä ja odottavan kauhu sydämessä, tuleeko taas. Hän näkee tämän kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa kauhean taudin… Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa — turhaan… Ja illalla hän taas tuijottaa pimeyteen… ja odottaa…

Mitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti järkensä… Miltä hän näytti viruessaan hulluinhuoneen vuoteella pakkopaita päällä… Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään… heidän onnestaan… Se olisi ollut hirmuista… parempi, että hänen muistonsa olisi kokonaan sammunut… Ja taas muisti Maksim tuon ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli häntä kiduttanut: palasiko hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän useasti tapahtuu… Ehkä hänkin…

Mitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi — ennenkuin sammui iäksi hänen silmäinsä loiste… Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät, kylmenevät huulensa — nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.

Marie… — luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu — vain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi… Ja sitä säestää viiltävän terävä hammasten kiristys… Hän kumartuu painaen kasvot käsiinsä ja kärsii… kärsii…

Ulkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen huoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä — sillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö… Hän oli katsahtanut entisyyteen ja nähnyt liian paljon…