Pääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen valssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse…

Mutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin täyttää kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, himmentäen sadat sähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia perustuksia myöten — kaikki ikkunat lentävät siruina sisään…

Joka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät — tuntuu kuin joka puolelta aukeaisi maa… Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, alastomat tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen… Sitten sammuvat äkkiä koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan… Jostakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa muutamia tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.

Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen, lasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät ihmiset välähdyksen sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin koettavat he tarrautua johonkin. Mutta yhtämittaa leiskahtelee, taukoamatta iskevät räjähdykset kuin näkymättömät nyrkit… Ja aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä, ovat useimmat kyyristyneet lattialle koettaen peittää päätään; naiset tarrautuvat miehiinsä ja rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella voimalla; monet ovat pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen päänsä toistensa vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa… Ja eräs tavattoman hieno nainen ryömii pöydän alle kuni loistavahöyheninen, haavoitettu lintu, joka viimeisin voimin tunkeutuu pensastoon kuolemaan…

Kaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä — ja tuli lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä kuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen sekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten lomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto — ikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta… Ja taas, taas leimahtaa… yhä lähempänä… lähempänä…

Vielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt — punertavankeltaista tulimerta vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä taivasta kohden… Silloin järähtää maa, kauhistavalla leimahduksella lennähtää korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista… Ja kun heidän silmänsä taas siellä alkavat nähdä, on kirkko kadonnut… Sen paikalla suitsuaa savuava tulivuori.

Sattuu jonkun sekunnin väliaika ja salissa kajahtaa kammottavana kuorona itku, rukoukset ja hätähuudot — ylinnä yksinäinen kaamea nauru, joka keskeytyy kauhealla tavalla…

Jokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa, seinät horjuvat ja ikkunista syöksähtää sisään jotain muodotonta paiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun… Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään — vain muutamat sekavasti käsittävät että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt… Taas vavahtaa lattia ja seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä, ja savun seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja — ja lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva, alaston naisruumis…

Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne: kaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat, viinipullot, tuolit — kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään liekkiin — joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta kohden…

* * * * *