Mutta he eivät tiedä…
Sivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat siellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain äänten pitäisi heidät herättää…
Hekään eivät tiedä…
* * * * *
Pääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla — se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä leviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin lukemattomat salaperäiset tulet — ja kaiken ylitse leviää hajuvesien ja kukkien tuoksu…
Juhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti kumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta ritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni keijukaiset… Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa — ja kaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat. Ja valitun jouhiorkesterin sävelten seasta kuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa… He iloitsevat…
Sillä he eivät tiedä.
Mutta pimeydestä, joka ympäröi kaupunkia kuni sysimusta seinä, ilmestyy kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita — ja osa siirtyy läheisen linnoituksen yläpuolelle… Aivankuin kauheat petolinnut, jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät ne suunnattomaan ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin kääntelehtii laiskasti valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe mitään — sillä lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.
Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin kuuluvan surinan — mutta keliäpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.
Kaupunki iloitsee…