— Onko se mahdollista…? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit…? Häviääkö todella kaikki…? Ja katsoessaan tuhaksi häviävää kotikaupunkiaan kuvastui noilla nuorilla kalmankalpeilla kasvoilla kauhea hätä ja epätoivo. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän iskenyt kuolettavan haavan viimeisen omaisen rintaan ja nyt katselisi kun veri valuu hänen kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, mutta samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa lysähtivät, painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään värähti väsymys, masentava murhe ja kaipaus:
— Ei meillä enää mitään ole… kaikki…
Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.
Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi tuon asian niin tuskallisen selvänä. Heitä ei oltu hellitty tuossa kaupungissa: siellä olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä — siellä olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää… Mutta sitä he eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun urheilukenttineen, siellä olisi moni heistä elämänsä elänyt, kuoleman uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet oikeana — siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen lemmityn ja kadottaneet sen. Siellä olivat heidän kalleimmat muistonsa, kaikki, kaikki… Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat heidän silmänsä ja jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he eivät häpeä että he itkevät.
Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan. Mutta sitä he eivät huomanneet — he tuijottavat vain palavaa kotikaupunkia — jota he eivät enää koskaan näe.