— Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan sisälsi.
Ja pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:
— Näin hän siis kuoli…?
— Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kunniallinen kuolema. Yksikään ihminen ei ole koskaan näin kuollut.
Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:
— Sehän on kammottavaa… Oliko hän ihminen?
— Mitä sinä sanot! — huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa — ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa — hän oli suuri loppuun asti.
Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan — kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä mieletöntä unta.
Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut — se näytti entistä kauheammalta…
Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää iäksi heidän kotikaupunkinsa —.