Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi… Ja Maksimin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan alkaa hänen rintansa omituisesti hytkiä, ja kurkusta kuuluu omituista ääntä — hän ei tiedä onko se itkua vai naurua… Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin ja kuulee kummallisen käheän honotuksen — se muistuttaa taivaanvuohen kaameata hörkätystä pimeänä syysyönä…
* * * * *
Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat tulimerta… Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:
— Missä se Maksim nyt viipyy?
Äänettömyys.
Äkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut — koko avaruus leiskahtanut tuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana… Avara näköpiiri, luminen meren jää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan aavemaisen, sinisen kirkkaaksi — tulimerikin kalpeni. Ja pitkän tuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys…
Laiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti niinkuin merenpohja olisi järkähtänyt — ja laivan kannella odottavat miehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta…
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella äänellä:
— Siellä hän oli…
Ja toinen lisäsi hiljaa: