— Ei, Matti on sisällä, — vastasi vaimo.
Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.
Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet. Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi kaatunut.
Sudet… sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin…
Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.
Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella lumella…
Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen kynnyksellä — ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin loikkauksin kadonnut metsään.
Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.
Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin — noiden pitkien, raskaiden hyppyjen jälkiin…
Mitä? Pieni kenkä lumella… Matin kenkä… hänen poikansa pieni kenkä…