Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta — vai miten se oli irtaantunut…? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi, juoksi… Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla, tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.
Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen…
Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:
— Isä… isä… isää!
Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut tukehtumaisillaan…
Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta — huuto, joka muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa — ja hän lähti uudelleen juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä käheämmiksi… ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta pelottaakseen.
Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli — tai ainakin oli kuulevinaan — taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä… Hän ei enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö — hän vain juoksi..
Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi, miten saaliista — hänen pienestä poikaraukastaan — oli syntynyt tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni kenkä harmaine sukkineen… pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli paikannut polvien kohdalta… ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu paita… Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen — kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan…
Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä äsken ollut elossa… Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä, kuolainen vaahto… ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua isältä… Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet…
Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta, kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.