Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen. Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen, aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki näytti hämärältä… Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta. Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa — huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi, kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä kuolonkorahduksia…
Juostuaan näin kauan — tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt — saapui hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta… Mutta olipa muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt sinne hangelle kasvot alaspäin…
Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät, avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja, mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin, silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa vääristynyttä, kylmää suuta vasten… suuta, jossa tuntuivat pienet terävät hampaat…
* * * * *
Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi, sillä ei hänellä enää kiirettä ollut…
Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut, että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta — hän laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen, puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten…
Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli vielä aivankuin huumaantunut — ja kerran välähti hänen mieleensä, että kaikki onkin vain hirveätä unta… Mutta sitten hän tunsi käärön rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa elävänä… Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan… Ei milloinkaan…
Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä hehkuva taivas — niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle… Mutta takaa hiipi hiljaa harmaa hämärä… Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento…
Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi — eikä nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut pienintäkään ääntä… ei risahdusta…
Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan samanlainen aavemainen hiljaisuus… Kuu valaisee kalpealla valollaan valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu pitkäveteinen, valittava ulvonta…