Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat paleltuneet lumivalkoisiksi — hän näytti haudasta karanneelta vainajalta…
Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti istumaan raskaasti kuin juopunut — ja jäätyneitten kulmakarvojen alta tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun villieläimen.
Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina… hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti kuin apua anoen mieheensä — mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä, niinkuin ei olisi nähnyt mitään.
Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä — hän syöksyi kuin mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki… mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni, verinen paita…
Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi, että sieltä vierähti jotain… Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi, niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko… Sitten hän lyyhistyi maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:
— Matti… Matti… Lapseni… lapseni…
Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei mielettömäksi… Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella äänellä:
— Miksi hänet päästit ulos?
Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla — ja niinkuin olisi saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:
— Lapseni… lapseni… lapseni…