Mies korotti ääntänsä.
— Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!
Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena parahti hänen kalpeilta huuliltaan:
— Minun…?
— Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! — Mies nousi horjuen seisomaan, vesi valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin, korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:
— Se oli sinun syysi!
Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka longahti muutaman kerran — ja sitten hän oli liikkumaton. Mies tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen… Eihän lasta voinut sisään teljetä… ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti yksinkin… Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:
— Anna anteeksi… anna anteeksi… En tarkoittanut mitään… En mitään…
Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään vastausta.
Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä halkeavan tuossa tuokiossa… Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja huohotti kuumeisesti: