— Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä oikein huimaa vauhtia!
— Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!
He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.
Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä, tasaisena kuin lattia… Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty lukemattomilla pikku timanteilla…
Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret, sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet — ja silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla… Kuuran peittämät yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin salaperäiset, valkopukuiset, peikot… Ja valkeat metsät näyttivät liukuen siirtyvän sijoiltaan…
Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti, kun hän puhui:
— Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan…? Ja kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut… ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:
"Kuu paistaa heleästi.
Kuolo ajaa keveästi…
Etkö pelkää, tyttöseni…?"
— Kyllä muistan… — vastasi vaimo.
— Niinhän mekin nyt menemme… Katsoppas, miten koko maailma on valkea ja hohtava… Pelkäätkö?