— En… — kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.
Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan ihastuksesta… Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen vielä kalpeille poskilleen vienon punan — hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen…
Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi hellästi ja leikillisesti:
— Vai et pelkää? Odotappas!
Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä, kaikuvalla äänellä:
— Noppe!
Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa kuin ikinä pääsee — ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia…
Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna pakenevan heidän altaan… Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja kuin salaperäinen, kalpea tuli — niinkuin he todellakin olisivat kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja sieraimista tuli ja savu suitsusi…
Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja silloin kalpeni nuori äiti.
Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi hellyydestä värähtävällä äänellä: