— Joko nyt pelkäät?

— En, en sinun kanssasi…

Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.

Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas vaimoansa silmiin — ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä… Niin, hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.

— Nukkuuko Matti?

— Nukkuu…

He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja hymyilivät — ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily… Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi yhä nuori juoksija eteenpäin…

Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.

Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään…

— Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan… — puheli mies ja alkoi yhä viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.