— Rakkaani… rakkaani… — vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.
Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut: jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi…
Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi, Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:
— Martta…
Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman paljon kaipausta, toivottomuutta, surua… Se sisälsi enemmän kuin mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle, elämälle…
JUHANNUSYÖ
Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus. Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat hermostuneella jännityksellä juhannusta — aivankuin olisivat odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka kauan, kauan sitten on kadotettu… Lapsellisella innolla he puikkivat salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat — he tahtoivat vain olla jotenkin mukana.
Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja, jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen ja ruohon tuoksua — kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki…
Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.
Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin, huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty, särkynyt yskähdys puhuivat toista.