Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä, hän vaipuu polvilleen.
Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:
— Mikä sinun on?
Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle… Hänen korvissaan alkaa valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja vihreätä… punaista ja vihreätä…
IV
Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän, ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin takia häntä raukaisi tavattomasti — hän oli niin heikko, ettei voinut sormeansa liikuttaa.
Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan — Martta.
Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä tuntui, että tämä oli totta.
Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.
Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa harmaalle peitteelle — sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa jalkojen olisi pitänyt olla…