No, kai se menee ohi!
Kuvia… kuvia…
Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita, lintujen laulua… Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua… He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.
— Viimeinen pari ulos!
Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun… Vieras tyttö koettaa saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan — ja sitten hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse kuultaa hänen neitseellinen povensa… Hän ei malta — pensaat peittävät heidät toisilta — hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee hänen kuumia, punaisia huuliaan…
— Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?
— Minkälaista?
— Molemmat jalkani olivat poikki!
— Kauheata!
— Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät — en jaksa pitää sinua sylissäni…