Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.

III

Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi, että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa. Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina — niinkuin olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa…

Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista… Ja hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.

* * * * *

Kuvia…

Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille, korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot…

Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi, pienintäkään väsymystä ei tunnu… hän polkee kepeämmin kuin koskaan ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee sen tahtiin — ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin ruumista…

Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin…

Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut. Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea… hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä…