— Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään…
Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa — ehkä liiankin iloisen, sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa… Ja pitkinä, unettomina öinä, kun kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus — silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato…
— Missä Kalliola on? — kysyi joku.
— Ei hän voinut nousta.
Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut useita verensyöksyjä.
— Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin… — sanoi osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.
Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.
— Minä menen katsomaan, miten hän voi, — lausui eräs hänen toverinsa,
Vaarala, ja nousi.
— Se on hyvä.
— Sanokaa terveisiä minulta! — lausui viehkeästi eräs tyttö.