— Kyllä, kyllä

Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja kuolema…

* * * * *

Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.

Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla, kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan — aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto, tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa… Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös…

Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja kauempaa kuului laulurastaan laulu…

Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar ja kysyi pelästyneellä äänellä:

— Mitä te täällä teette?

— Tulin katsomaan…

— Menkää jumalan tähden…