— Oliko täällä lääkäri?
— Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä…
Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty, monta kepposta yhdessä tehty… Elävästi muisti hän senkin, kun Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli saanut suonenvedon… Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä enää koskaan nouse… Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea — kuolonhiki ei ollut vielä ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta…
Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.
— Mitä on tapahtunut?
— Kuinka hän voi?
Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin, jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään — eikä vastannut.
— Onko hän taas saanut verensyöksyn?
Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:
— Hän on kuollut!