Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä kylmänä…
Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä kelmeämmiksi ja aavemaisiksi — niinkuin tuon pienen järven rannalla olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia…
Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin… ja joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä — niin että laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä — aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia…
* * * * *
Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on mentävä levolle.
Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi hiljaa valkea sumu — niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä käärinliina… Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen, surullinen solina — aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien hylkäämä ihminen…
Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva kita — kuoleman kita — joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen varmasti saavansa heidät kaikki.
Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa. Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi itkien:
— Jumala, hyvä jumala… Miksi… miksi?
Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä syksyllä naimisiin — ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä lähtemään kotiin — kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista…