Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa; miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen. Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:

— Älkää itkekö. Kaikki on turhaa…

Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät sen läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä, hellittämättömänä odottavan…

Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä — hänen, jota sulhasensa odotti…

Aurinko alkoi nousta…

JOULUYÖ

Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut maalle poikansa luokse — ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.

Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät… Juuri hänen altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa, siellä soitettiin, laulettiin — ja toisinaan rähähti remuava, moniääninen nauru… Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen miesääni — niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua jouluvirttä…

Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se kirveli hänen sydäntään — niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu jotain polttavaa ainetta… Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota samaa virttä… miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen… Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen…

Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun, ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen sydäntään: hän muisti taas kaikki… Tietämättä miksi, nousi hän vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä — ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei hän ollut saada astiaa huulilleen — ja keltaisenhimmeässä valossa se näytti läpikuultavalta kuin vaha… Hän katsahti jalkoihinsa, joissa erotti joka luusolmun — ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat kuollutta…