Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen. Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine, värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he siskon kanssa olivat, kun ne…
— Ei, ei — kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, — ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.
Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että se kuulosti pidätetyltä itkulta…
— Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli… Niin — pimeätä siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli… Ja kädet, jotka minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn iltaisin nukuin — niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä, syvällä maassa…
Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän tahtoisi ne tukehuttaa — hän tahtoisi repiä ne sydämestään… Mutta järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan — niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja raatelee saalistaan…
Mutta alhaalla nauretaan… Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi…
Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle. Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee — niinkuin se olisi kuolemaisillaan…
Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa, haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut, kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru — aivankuin omituinen kiihottava ja hurmaava soitto… Tuosta naurusta kuuluu, että nainen on nuori, elämänhaluinen — luultavasti hänen silmänsä hehkuvat, poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset…
Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut — vain silloin tällöin koski sen kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut…
Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta yksinäisyyttään…