Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä… väsyneempinä kuin vangin, joka kopissaan astelee… Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu… Tuo ääni ei kuulunut enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni, rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu…
Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen — niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet… Ja tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku — niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto — ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko ruumiiltaan… Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa olisi pakahtumaisillaan.
Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi, että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi — ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku — ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana, kauhistavampana…
Vihdoin taukosi äidin itku — kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.
Ja askeleita…
Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa… Ja hänen ajatuksensa olivat katkerat ja raskaat.
Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus… Ja vähitellen alkoi harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni… Ja askeleita, askeleita…
VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ
On näännyttävä helle.
Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.
Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.
Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma värisee — aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon tulisäteissä.