Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret leikkausveitset lihaan…

Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten ahkeruudesta ja ripeydestä.

Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä — vain toivottomuutta ja kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan — niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi, peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.

Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin heikkonäköiset silmänsä… Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään, hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.

Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan hiukan kaljaa kannusta — tai jos saisi vähän istahtaa…

Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden ympärilleen vaanivia katseita.

Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti valmiina… Hänen ei vielä…

Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas — nuorempia on yllin kyllin saatavissa.

Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen menettää, silloin on edessä vain — vaivaistalo.

Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi — mutta hänen vanha, sairas vaimonsa… Ei, ei!