Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.
Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian paljon…
Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan — mutta turhaan! Päivä päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves… Jospa olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta…
— Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?
Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa ja sentähden saa olla pikkupomona.
Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä, huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina…
— Valmishan tämä jo onkin… vähän vielä silittelen… — sopertaa Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti työnjohtaja silmäilee hänen työtään.
— Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.
— Eihän tuo vielä mitään… vielähän tässä… — ja Alho koettaa vielä hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin työnjohtaja käskee hänet pois työstä — mutta ei käskenyt, ainakaan tällä kerralla.
— Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! — komensi etumies.