Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi työnjohtaja Alholle:
— Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon ikkunain väliin.
— Otetaan, otetaan, — puhelee Alho.
Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle, sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti ajaa hänet heti työstä. Ei — hänen täytyy nostaa!
Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi rajusti yskiä.
Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin menehtyäkseen…
Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa saadakseen pölkyn seinälle.
Mutta silloin tapahtui onnettomuus…
Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain — ja samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta…
Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen — ja aivankuin estääkseen verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee — hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.