Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa, laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:

— Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.

Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.

Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.

Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana… Hänen kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet, lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan taivaaseen… Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen…

Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi…

PIENI SOITTAJA

Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku — ja vaunujen jäljessä soittokunta.

Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti korkeintaan 12—13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja tuskallisesti kuin haavoitettu eläin… se luikerteli ja kiemuroi toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme…

Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä, läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen linnun varpaat — linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen palannut pohjolaan.