Hän on olevinaan nuori mies… On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua… jonka ylitse lehtevät riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen… Kuin omituinen soitto kuuluu lintujen laulu — ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien kimakat, surunvoittoiset huudot…
… Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan… Armottomasti vääntää hän ylös kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan… Turpeet vain lentelevät…!
… Ei, ei… Lastujahan ne ovat… Lastuthan ne lentelevät… Hänhän rakentaa omaa tupaa… heidän uutta, yhteistä kotiansa… Kirves välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä sinkoilevat valkeat lastut…
… Niin… lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa tuvassa… Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja… Hän höylää kaapinlautoja… höylää, höylää… Vihaisesti sihahtaen ja kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin lastun…
Ne köyhät vuodet… Ne köyhät vuodet… He syövät pettua… Ja Maijakin kehrää, kehrää… Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin mehiläinen… Maijan rukkihan se niin suriseekin… Siksipä tässä onkin niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee…
Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet, herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa…?
— Niin — niinhän se oli: he söivät pettua.
— Pettua…!
Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon…
Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus… Vielä pari harvaa nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä…