— Menkäähän nyt jo työhön, — sanoi työnjohtaja tuskastuneena. — Ei se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se taitaa olla parasta…
Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa — aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä…
Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut… Niin… hän tietää — se on nyt kuolema.
Niin — kuolema se on… Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa hiljaa hänen jalkansa — hän ei voi niitä enää liikuttaa… Nyt tuntuu se jo sormissakin…
Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää… Hänen korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina… Niin, tuulihan se humisee puissa… korkeissa, vihreissä puissa…
Niin… niin… Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä… Vieno, lämmin tuuli hyväilee hänen otsaansa… ja suhisee hiljaa korkealla, tummien kuusten latvoissa… Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät… Siksipä tässä paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa…
Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset, ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän asettanut ristiin rinnalleen.
— Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi… johan se rupee tuossa paikassa kuolemaan… — tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
* * * * *
Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.