Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu… Hän ei uskaltanut hengittää, hän ei uskaltanut katsahtaa taakseen — mutta hän tiesi, tunsi, että suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan.
Ja sitten — sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä hengähdys… ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa… Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla — paljon suurempi ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa… Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata häntä laiturin reunaa kohden…
Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta laiturilta — samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle… Yhä pimeämmäksi, pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui kylmemmältä kuin jää — mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään… Kun pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun… Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua…
Yhä syvemmälle, syvemmälle… Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema tulisi — mutta hän elää, elää… Tuo hirviö ei armahda…
Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa…
* * * * *
Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta — vain tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina, niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa — eikä pitkään aikaan mitään muuta.
Sitten kuului jotain omituista vikinää — mutta mitä? Hän koetti ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.
Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun… Mutta hän ei jaksanutkaan… Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.
Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono kosketteli hänen kättänsä… Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten…