Rotta… rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa heräsi silmänräpäyksessä… Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään häätääkseen rotan — mutta ei voinut…
Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis… Huu! Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta rintaansa… se nousi kaulaa myöten kasvoille…
Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa… niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas käärme… Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt — vain hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu…
Ah… vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään…
Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun — se oli vaatekammion haju.
Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys… Ja miksi hän on vaatekammiossa?
Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki — tuon pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket… Lääkäri oli luullut hänet kuolleeksi — ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon… Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen silmänsä — mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei yksikään lihas värähtänyt.
Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa — niinkuin ruumismadot kalvavat saalistaan.
Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien pauketta…
Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan kuollut… Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa — ja sitten unohdetaan kaikki tuskat…