Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa — ja hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen käteensä — mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä… Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen kiristeli hampaitansa… Oo… hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan — joka ei tahtonut itkeä.
Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän… Nythän hänen miehensä on tuossa — ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt… heidän rakkautensa… Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi — se osoitti miten suuresti hän rakasti..
Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se naisen korviin kuin suloisin soitto:
— Maria… Maria…
— Minä elän! — oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneetkaan.
— Minä elän… kuuletko! — huusi hän koko sielullaan, tuskan ja epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut…
Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata silmänsä — mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki helvetin tuskat.
Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui — ja hän oli taas yksin.
* * * * *
Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.