— Täällä on kylmä… Armas tuo puita…
Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja
sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:
— Älä itke, isä… Älä itke.
Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin tukehtumaisillaan:
— Mene tuonne… Armas.. Saat sitten makeisia…
Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan — ja niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta…
Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän — ja hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa rajussa nyyhkytyksessä — ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi ollut halkeamaisillaan…
Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!
Mutta ei…