Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.
* * * * *
Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja kauhut — samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta. Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.
Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta. Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään oli paljon väkeä, jotka veisasivat…
Haa! Hänen hautajaisensa.
Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa, kuiskauksia — joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.
Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin… hän tunsi miten elämä palasi häneen… Jospa hän voikin vielä puhua…
Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle ja aiottiin naulata…
Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen lapsensa ääni:
— Ei saa naulata! Äiti on siellä…