— Viekää lapsi pois! — kuului joku matala miesääni.
— Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!
Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä, kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon voimalla arkunkanteen… ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen hentojen kynsiensä rapina — aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti ponnistellut pois häkistään… Ja kaiken aikaa huusi hän sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:
— Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!
— Viekää… Viekää! — sopersivat useat hermostuneet äänet.
Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla… Mutta se eteni… eteni… kuoli pois… Vielä kerran kuuli hän lapsensa tukehtuneen huudon:
— Äiti nukkuu…
Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin tulikuumat puukonterät… Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan — mutta tuo kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. Hänet haudataan elävältä…
Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.
Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä kuljetettiin eteenpäin — sitten hän painui alaspäin — sitten kolahti maahan.